Mon Ami Citroën

Helsingissä toimineen Koulutarpeiden Keskusliike Oy:n uusi Citroën 11 Commerciale ei ehtinyt pitkään palvella yrityksen kuljetuksissa ennen kutsua maanpuolustuksellisiin tehtäviin. Vaikka auto hankittiin alun perin kuljettamaan kouluihin muun muassa opetustauluja, oppikirjoja ja kyniä, historian oikut veivät sen osaksi suojeluskunnan kalustoa, ja bensiinipulan iskiessä se varustettiin sota-ajalle tyypillisesti häkäpöntöllä. Tässä artikkelissa tutustumme tarkemmin niin tähän edistykselliseen ja monipuoliseen automalliin kuin kyseisen Suomi-yksilön ainutlaatuiseen tarinaan.

Citroën 11 Commerciale – Työjuhta ja limusiini

Vuonna 1938 Traction Avant -mallisto täydentyi Commerciale vaihtoehdolla, joka oli monikäyttöisyyden edelläkävijä. Autossa oli muunneltava takapenkki sekä suuri kaksiosainen takaluukku. Täysin alas laskettuna alempi osa muodosti ”lavan”, mikä teki autosta tarvittaessa jopa avolavan korvikkeen. Suunnittelun lähtökohtana oli ollut, että sama auto voi toimia sekä 500 kg:n pakettiautona että limousinena!

Commerciale oli suunniteltu vastaamaan 1930-luvun maaseudun tarpeisiin. Myyntiesitteen kuvissa korostettiin sen uskomatonta muunneltavuutta: arkisin se taipui kaikenlaisen tavaran, viinitynnyreiden ja jopa pienten eläinten kuljetukseen. Toisaalta sunnuntaisin tai hotellikäytössä se palveli mainiosti edustusajossa, kuljettaen tyylikkäästi niin vieraat kuin heidän matkatavaransakin.

Vaikka Commerciale on käytännössä kahdeksan henkilön Familiale -mallin korimuunnelma, sillä on oma korinumerointinsa ja tyyppikoodinsa 11C. Ulkoisesti nämä molemmat pitkät mallit on helppo tunnistaa kolmesta sivuikkunasta. Molemmissa on poikkeuksellisen pitkä 327 cm:n akseliväli ja tiheämpi perävälitys, jotta auto jaksaa edetä vaivatta myös täydellä kuormalla. Suuremman kokonaispainon vuoksi ohjaus on toteutettu hitaammalla välityksellä ja pienemmällä ohjauspyörällä, kun taas rengaskoko on kasvatettu 185×400 -kokoon. Nämä raskaampaan käyttöön suunnitellut ominaisuudet ovat yhteisiä näille kummallekin mallille ja erottavat ne muista Traction-perheen malleista.

Aluksi Commerciale-mallin kohdalla värin valinta oli tehty helpoksi, sillä autoa sai ainoastaan mustana, jota piristivät punaiset vanteet. Samaan aikaan Familialen värivalikoima oli huomattavasti laajempi, ja siihen oli saatavilla jopa ylellisiä metallivärejä.

Commercialen tuotanto tapahtui kahdessa jaksossa: 1938–1941 ja 1954–1957. Sotaa edeltäneissä malleissa takaluukku oli kaksiosainen. Vuodesta 1954 alkaen – jolloin autoihin tuli niin sanottu ”konttiperä” – luukku muuttui yhdeksi suureksi, yläreunasta saranoiduksi oveksi. Sotaa edeltävää mallia valmistettiin noin 3 500 kappaletta ja sodan jälkeistä mallia reilut 9 000 kappaletta.

Sotaa edeltävä 11C-malli (1938–1942)

Tämän aikakauden Commerciale on ehkäpä Traction-sarjan omaleimaisin malli. Sen nerokkaat ratkaisut mahdollistivat auton erittäin monipuolisen käytön kaikenlaisiin kuljetuksiin:

Käytännöllisyys: Kaksiosaisesti aukeava takaluukku, jonka alempi puolisko on irrotettavissa tai lukittavissa eri asentoihin. Täysin alas laskettuna se muodostaa pitkän lastaus- tai kuormalavan. Takaovet avautuvat 180 astetta etuovia vasten lastauksen helpottamiseksi.

Muunneltavuus: Kiinnikkeiden avulla autoon voi asentaa lastausluiskat tai rampit. Takapenkkiä voi siirtää eteenpäin tai sen voi ottaa kokonaan pois. Jopa etumatkustajan istuin on irrotettavissa, siirrettävissä tai taitettavissa kasaan pieneksi tasaiseksi pöydäksi.

Helppohoitoisuus: Koko auto on verhoiltu sisältä ”vahakankaalla”, jotta se voitiin helposti puhdistaa tai jopa suihkuttaa puhtaaksi työpäivän jälkeen. Auto on suunniteltu myös eläinten kuljetukseen – lattiassa on jopa pieni luukku pesuveden tai virtsan poistumista varten! Lisävarusteena oli saatavilla tasainen puulattia.

Suomalaiset kaksi yksilöä

Vaikka Commerciale jäi meillä suureksi harvinaisuudeksi, se sai hetkensä valokeilassa juuri ennen sotavuosia. Maaliskuussa 1939 Helsingissä järjestettiin Kansainvälinen autonäyttely, josta löydät oman artikkelinsa täältä. Näyttely oli tasoltaan täysin eurooppalaista luokkaa. Korpivaara & Hallan Citroën-osastolla riitti ihmeteltävää, mutta myös osaston takaosassa seisoi jotain erityistä.

Mustan 11 Familialen takana nimittäin komeili Commerciale – auto, jollaisia saapui Suomeen kaikkiaan vain kaksi kappaletta! Näyttelyssä esillä ollut yksilö (runkonumero 290207) oli tullattu maahan jo 19. heinäkuuta 1938. Se palveli maahantuojan esittelyautona lähes vuoden päivät, kunnes se löysi ensimmäisen omistajansa, kauppias Armas Karvalan Lapuan Haapakoskelta 15. toukokuuta 1939. Vaikka Commerciale oli ”pakettivaunu”, se ei suinkaan ollut hinnaltaan edullinen muuhun mallistoon verrattuna; se oli lähes saman hintainen kuin Familiale.

Uutuus esiteltiin myös Automies-lehdessä vuonna 1939.

Tämäkin vaunu on nähtävänä Messuhallin autonäyttelyssä Korpivaara & Halla Oy:n osastossa. Mainitsemme vielä, että tämä kätevä vaunu, joka erinomaisesti sopii esim. maalaisille, jotka päivittäin tuovat maataloustuotteitaan kaupunkien toreille myytäviksi, tai mitä erilaisimpien liikkeiden pakettivaunuksi, on hinnaltaan erikoisen halpa, polttoaineenkulutukseltaan äärimmäisen säästeliäs ja ajo-ominaisuuksiltaan todellinen Citroen, mikä jo sinänsä takaa sen laadun. –Automies-lehti 1939

Tarinamme toisena ja samalla viimeisenä Suomeen tuotu Commerciale tullattiin vasta 23. toukokuuta 1939. Nämä kaksi autoa jäivät ainoiksi ennen kuin maailmanpalo keskeytti siviiliautojen tuonnin ja muutti autokannan tarpeet kertaheitolla. Nyt tutustumme tähän jälkimmäisenä maahantuotuun yksilöön ja sen mielenkiintoiseen tarinaan.

Koulutarpeiden Keskusliikkeen Commerciale (runkonumero 291735)

Auto löytyy Korpivaaran maahantuontikirjasta muiden yksilöiden tavoin. Sen kohdalle on käsin kirjoitettu seuraavat tiedot:

Citroën 11C Commerciale, vuosimalli 1939
Tullattu: 23.5.1939
Runkonumero: 291735
Moottorinumero: DT 6228
Väri: Musta
Koulutarpeiden Keskusliike Helsinki

Koulutarpeiden Keskusliike Oy oli Helsingissä toiminut osakeyhtiö, joka nimensä mukaisesti välitti ja toimitti oppikirjoja sekä muita koulutarvikkeita kansakoulujen tarpeisiin. Kuten edellä on todettu, Commerciale-malli oli nimensä mukaisesti hyötyajoneuvo 500 kg:n kantavuudella. Se oli täydellinen painavien kirjalaatikoiden, paperitavaroiden ja karttojen kuljettamiseen suoraan Helsingin ja lähialueiden kouluille. Koska kyseessä on kuitenkin henkilöautopohjainen malli eikä raskas kuorma-auto, sillä toimitettiin todennäköisesti kiireellisiä tilauksia ja pienempiä eriä, jotka vaativat nopeaa liikkumista kaupunkiliikenteessä. Vaikka auto oli käytännöllinen kuljetusväline, se toimi samalla tyylikkäänä liikkuvana käyntikorttina 1930-luvun lopun Helsingissä.

Koulutarpeiden Keskusliike Oy: kansakoulujen varustaja

Vuonna 1910 perustettu Koulutarpeiden Keskusliike Oy oli Suomen merkittävimpiä oppilaitosten varustajia. Tultaessa 1930-luvulle yritys ei ollut ainoastaan jälleenmyyjä, vaan myös merkittävä valmistaja ja kustantaja. Sillä oli tärkeä rooli suomalaisen kansakoulun muovaamisessa, tarjoten kaiken tarvittavan: tunnetut opetustaulut, kartat, pulpetit, koulutarvikkeet ja jopa täytetyt eläimet. Unohtamatta tietenkään oppikirjojen kustantamista.

Yrityksen tunnetuin toimipaikka sijaitsi Helsingin sydämessä osoitteessa Heikinkatu 16 (nykyinen Mannerheimintie). Tilat toimivat paitsi myymälänä, myös laajana näyttelyhallina. Siellä opettajat ja koulujen hankkijat pääsivät tutustumaan uusiin ergonomisiin pulpetteihin, tieteellisiin koelaitteisiin ja voimisteluvälineisiin. Sijainti teki yrityksestä koulualan kaupan keskipisteen.

Yritys fuusioitui Kustannusosakeyhtiö Otavaan vuonna 1969 ja toiminta lopetettiin kannattamattomana asteittain. Vaikka yrityksen nimi katosi katukuvasta, sen toimittamat opetustaulut ja kalusteet ovat säilyneet arvostettuina keräilykohteina ja suomalaisen kouluhistorian symboleina.

Ensimmäiset vuodet A-9709-tunnuksella

Auton ensimmäinen kantokortti löytyy digitoituna Kansallisarkiston kätköistä, ja se avaa mielenkiintoisen näkymän niin auton vaiheisiin kuin laajemmin koko Suomen historiaan.

Moottoriajoneuvon kantakortti ei ollut pelkkä rekisteriote, vaan se toimi auton ”lokina”, johon viranomaiset kirjasivat kaikki merkittävät muutokset ja tapahtumat. Tämän yksilön kohdalla kortti paljastaa erityisen mielenkiintoisia vaiheita:

Katsastuksen 18.7.1939 yhteydessä on kantakorttiin kirjoitettu ”Sku. kirj. SM. 15016-17-18”. Alun merkintä viittaa siihen, että auto on kirjattu Suojeluskuntajärjestön (Sku) käyttöön tai rekisteriin. Sen jälkeen on todennäköisesti Sisäasiainministeriön (SM) kirjeen päänumero ja alakohdat, eli kirje 15016, kohdat/alasivut 17 ja 18.

Alempana kortissa on ratkaiseva lisäys: ”Auto on Puolustusmin. käytössä”. Tämä on kirjoitettu selvästi eri käsialalla ja eri kynällä, joten lisäys on tehty siinä vaiheessa, kun auto on ollut Puolustusministeriön hallinnoima ja otettu suojeluskuntapiirin käyttöön – ylimääräisten harjoitusten (YH) tai liikekannallepanon alkaessa syksyllä 1939.

Helsingin suojeluskuntapiirin palveluksessa

Kantakortin kääntöpuolelta selviää edelleen, että vuoden 1940 leimavero 9. tammikuuta on peruutettu ja auto merkitty verovapaaksi 6. helmikuuta. Tämä vahvistaa sen olleen kyseisen vuoden alusta suojeluskunnan käytössä.

Sodan aikana Helsingin suojeluskuntapiiri muodosti pääkaupungin kotirintaman selkärangan. Sen tehtäviin kuuluivat tärkeiden kohteiden vartiointi, ilmavalvonta sekä pommitusten jälkeiset pelastustyöt, mutta myös siviilimateriaalin ja ajoneuvojen mobilisointi sotilaskäyttöön. Artikkelimme Commerciale on todennäköisesti palvellut huolto-, yhteys- ja henkilökuljetuksissa sekä mahdollisesti kevyissä lääkintätehtävissä.

Suojeluskuntajärjestön toiminta päättyi marraskuussa 1944, kun Moskovan välirauhansopimus vaati lakkauttamaan ”fasistisiksi ja militaristisiksi” luokitellut järjestöt. Tällöin alkoi kiivas vaihe, jossa suojeluskuntien huomattava omaisuus pyrittiin pelastamaan siirtämällä se siviilijärjestöille, kuten Suomen Punaiselle Ristille, ennen valvontakomission väliintuloa. Samalla järjestön hallussa olleet ajoneuvot vapautuivat takaisin siviilihallinnon tai alkuperäisten omistajien käyttöön.

Tämän artikkelin Commerciale vapautui sotilaskäytöstä kuitenkin jo huomattavasti aiemmin. Kantakortista selviää, että vero on maksettu jälleen 1. huhtikuuta 1941, mihin mennessä auto oli palautettu takaisin omistajalleen. Suomessa elettiin tuolloin talvisodan jälkeistä välirauhan aikaa, joka oli kestänyt vuoden päivät. On hyvinkin mahdollista, että Koulutarpeiden Keskusliikkeen harjoittamaa tarvikkeiden jakelua pidettiin yhteiskunnallisesti niin tärkeänä huoltovarmuustekijänä, että auto päätettiin vapauttaa takaisin siviilikäyttöön.

Korpivaaran Kelo-kaasulaitteet

Seuraava merkintä on erittäin mielenkiintoinen, sillä autoon on asennettu hiilikaasutin eli ”häkäpönttö” keväällä 1941. Merkintä on aloitettu 5. maaliskuuta 1941 ja saatettu päätökseen 1. huhtikuuta 1941. Muutostyö on siis teetetty Koulutarpeiden Keskusliikkeen toimesta, ja korttiin on kirjattu tarkat tekniset tiedot:

”Varustettu Kelo hiilikaasuttimella 5/3-41, malli 350. n:o 2520; paino 125 kg. Käyntiin ilman bensiiniä. Auton omapaino 1355 kg S.M. 5838 1/4 -41”

Tämä oli tyypillistä sota-ajalle vallinneen huutavan polttoainepulan vuoksi. Myös tästä asennuksesta on tehty merkintä ”S.M. 5838”, joka jälleen viittaa Sisäasiainministeriön antamaan päätökseen ja ohjeistukseen kaasuttimien teknisistä vaatimuksista.

Auton varustaminen hiilikaasuttimella jo keväällä 1941, juuri ennen jatkosodan puhkeamista, on selvä merkki siitä, että auto haluttiin pitää aktiivisessa käytössä bensiinisäännöstelystä huolimatta.

Mainittu hiilikaasutin ”Kelo 350” johtaa mielenkiintoiseen sivuhaaraan tarinassamme. Korpivaara & Hallan rooli on entistä keskeisempi, sillä yritys toimi paitsi Citroën-maahantuojana, myös valmistutti ja edusti Kelo-hiilikaasutinlaitteita sota-ajan poikkeusoloissa. Puuhiilen käyttö polttoaineena erotti Kelon monista muista sota-ajan ”häkäpöntöistä”, jotka toimivat puupilkkeellä. Puuhiilikäytössä oli tiettyjä etuja, mutta se vaati myös omanlaisen rakenteensa.

Puukaasulaiteet asennettiin tyypillisesti auton perään, mikä vei tavaratilaa ja tässä tapauksessa lienee estänyt Commerciale-mallille ominaisen takaluukun käytön. Usein asennettiin myös kattoteline, jossa voitiin kuljettaa mukana ylimääräistä polttoainetta – tässä tapauksessa puuhiilisäkkejä. Asennuksista vastasi todennäköisesti Korpivaaran korjaamo, vastaten näin ollen molempien edustamiensa tuotteiden yhteensopivuudesta.

KELO-KAASULAITTEET

Korpivaara-yhtiöllä (virallisesti Korpivaara & Halla Oy) oli keskeinen rooli Kelo-kaasulaitteen levittäjänä ja markkinoijana sota-aikana. Yhtiö oli siis avainasemassa siinä, että teknisesti kehittyneet kaasulaitteet saatiin asennettua ja huollettua siviili- ja sotilaskäytössä oleviin autoihin bensiinipulan aikana.

Suomessa Kelo-nimen saaneet laitteet olivat ruotsalaisia Gragas-kaasulaitteita. Vaikka keksintö ja patentti olivat ruotsalaisia, laitteita valmistivat Suomessa Korpivaaran lukuun kotimaiset konepajat, ja mainoksissa laitetta kutsuttiin ”100 % kotimaiseksi valmisteeksi”.

Kelo-kaasulaitteen toiminta perustuu puuhiilen kaasuttamiseen ”käännetyn palamisen” menetelmällä, jossa ilma johdetaan uuniin yläkautta ja se poistuu kaasuna alaosasta arinan alta. Tämä rakenne keskittää kuumuuden, joka nousee 1200–1400 C asteeseen. Käynnistys tapahtuu sähkökäyttöisellä imurilla, joka saa voimansa auton akusta. Sytytys suoritetaan asettamalla palava trasselitukko ensi-ilmanottoaukkoon, ja noin 4 minuutin kuluttua kaasunmuodostus on riittävää moottorin käynnistämiseksi suoraan puuhiilikaasulla.

Polttoaineena puuhiili on erittäin tehokasta, sillä noin 1,2 kg koivuhiiltä vastaa teholtaan yhtä litraa bensiiniä, kun taas tavallista puuta tarvittaisiin samaan energiamäärään noin 2,3 kg. Kelo-kaasugeneraattorin säiliöön mahtuu kerrallaan noin 2,5 hehtolitraa puuhiiltä. Kun polttoaineena käytetään koivuhiiltä, jonka paino on noin 20 kg hehtolitraa kohti, generaattorissa oleva polttoainemäärä vastaa kokonaisuudessaan noin 42 litraa bensiiniä.

Laitetta valmistettiin neljää eri kokoa eri käyttötarkoituksiin: malli 350 oli tarkoitettu henkilöautoille, malli 3000 pakettiautoille, malli 4000 kuorma-autoille ja suurin malli 5000 linja-autoille.

Paluu A-2237-tunnuksella

Kun poikkeusjärjestelyt vähitellen purkautuivat, Commerciale poistettiin rekisteristä 2.1.1947. Monien sota-ajan autojen korteissa toistuu sama päivämäärä: 2.1.1947. Tämä selittyy merkittävällä puhdistuksella, jolla sota-ajan sekasorto ja ”haamuautot” siivottiin pois rekistereistä. Viranomaiset poistivat kirjoista kaikki ne ajoneuvot, joita ei ollut esitetty uudelleen katsastettaviksi määräaikaan, eli vuoden 1946 loppuun mennessä. Moni auto jäi tuolloin ”nukkumaan” huutavan rengas- ja osapulan vuoksi, jääden odottamaan parempia aikoja.

Myös tämä Citroën Commerciale jäi uudelleenrekisteröimättä, mikä merkitsi katkoa liikennekäytössä. Tänä aikana auto todennäköisesti palautettiin alkuperäiseen asuunsa poistamalla hiilikaasulaitteet, varmasti koko muukin auton tekniikka vaati perusteellisen kunnostuksen. Lopulta, vähintään 16 kuukauden tauon jälkeen, 7. toukokuuta 1948, auto rekisteröitiin uudelleen tunnuksella A-2237. Omistajana jatkoi edelleen sama Koulutarpeiden Keskusliike Oy, mutta yrityksen kotipaikaksi kirjattiin nyt Mannerheimintie 14. Osoitteenmuutos heijasti ajan henkeä, sillä entinen Heikinkatu oli nimetty uudelleen marsalkka Mannerheimin 75-vuotispäivän kunniaksi vuonna 1942

Siinä missä moni muu siviiliauto katosi historian hämärään tai romutettiin sota-ajan kuluttamana, tämä yksilö selvisi palaten lopulta takaisin rauhan ajan arkeen. Säilyneestä katsastuskortista voimme lukea merkinnät vuosilta 1949–1951. Ne ovat todisteita siitä, että auto oli edelleen aktiivisessa käytössä.

Auto on seuraavien vuosien aikana katsastettu kolmesti: ”9.2.49 S.”, ”14.7.50 K.”, ”9.1.51 N.”. Katsastuspäivämäärän perässä olevat kirjaimet ovat katsastuksen suorittaneen katsastusmiehen nimikirjaimet. Tämä oli yleinen käytäntö, jolla katsastuskonttori piti kirjaa siitä, kuka virkamies oli tarkastanut ajoneuvon ja todennut sen olevan teknisesti kunnossa.

Valitettavasti tämän auton dokumentoidut jäljet päättyvät vuoteen 1951. Autosta ei ole myöskään tiedossamme yhtään valokuvaa. Tämä on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, miten kiehtovan ja monitasoisen tarinan yksi ainoa säilynyt kantakortti voi meille kertoa. Kauniilla käsialalla tehdyt merkinnät ovat hiljaisia todisteita ajasta, jolloin jokainen resurssi valjastettiin yhteiseen selviytymiseen.

Koulutarpeiden Keskusliikkeen kalustoon hankittiin kuitenkin uusi Citroën, nimittäin ”Camionnette” H-pakettiauto vuosimallia 1952. Tämä edusti mallisarjan varhaista suomalaista historiaa (valmistenumero 17594). Vaikka auto ei kuulu aivan ensimmäisten maahan saapuneiden yksilöiden joukkoon, se on osa hieman suurempaa alkupään erää, joka tullattiin 4. lokakuuta 1952. Auton alkutaival oli vaiherikas: se toimitettiin ensin 13. lokakuuta Kelhu & Lindblom Oy:lle, mutta palautui Turusta takaisin helmikuussa 1953. Vain muutamaa päivää myöhemmin, 10. helmikuuta, auto toimitettiin Koulutarpeiden Keskusliikkeen käyttöön rekisteriunnuksella BB-163. Vanhan Commercialen tapaan tämäkin pakettiauto oli monikäyttöinen, se oli rekisteröity kuljettajan lisäksi kahdeksalle hengelle, mikä mahdollisti sen hyödyntämisen myös tilapäisissä henkilökuljetuksissa.

Tarina, joka jää elämään

Monet 1930-luvun autot romutettiin lopulta täysin palvelleina. Erityisesti Citroënin varhainen itsekantava korirakenne oli altis ruosteelle, minkä vuoksi nämä poikkeuksellisen pitkän akselivälin autot usein ”notkahtivat” korjauskelvottomiksi.

Tarina saa kuitenkin vielä yllättävän käänteen.

Muistelmia 60- ja 70-luvun taitteen Helsingistä

Lauttasaaren yhteiskoulun pojat kävivät tupakalla Isokaaren sivukadulla 1960-70 -lukujen taitteessa. Siellä rivitalon pihalla oli musta hyväkuntoinen ”Familiale”, jossa oli kattoon ulottuva takaluukku. Se oli ensimmäinen tai ensimäisiä monikäyttöautoja paljon ennen Tipparellua.
Auto oli 30-luvulta, mutta ajettu vain 38 000 kilometriä. Soitinmme ovikelloa ja omistaja, nuori viehättävä rouva kertoi auton tarinan. Auto oli ollut hänen isoisällään. Meistä tuli hyvät tutut ja vierailimme rivitaloasunnossa kevään mittaan usein. Rouva suunnitteli auton myyntiä. Minua harmitti, ettei ollut rahaa. Sitten tulivat yo-kirjoitukset ja kaikki muu, mutta auto eikä omistaja ole unohtunut. Olen usein miettinyt mihin hyväkuntoinen harvinaisuus joutui. Sitä käytettiin tuolloin ihan arkiajoihin.

Tarinan kertoi Seppo Kaisla

Joskus historia ei päätykään arkistoon, vaan se jatkuu huhuina tai parhaimmillaan silminnäkijähavaintoina. Vaikka tämän Citroënin virallinen dokumentoitu polku katkeaa vuoteen 1951, lukijamme tarkat muistelmat 1960- ja 1970-lukujen taitteen Helsingistä nostavat esiin kiehtovan kysymyksen: Olisiko tämä Citroën Commerciale voinut olla olemassa vielä vuosikymmeniä myöhemmin?

Autoharrastajat tuntevat tapauksia, joissa harvinainen malli on löytynyt vuosikymmenten jälkeen ladosta heinien alta tai purkamattomasta kuolinpesästä. Onko tämä kyseinen Commerciale edelleen olemassa – joko tunnistamattomana raatona tai kenties huolella säilöttynä aarteena? Joskus kaikkein parhaat autotarinat eivät pääty pisteeseen, vaan kysymysmerkkiin.

Mikko

Lähteet:
Erikoiskiitos Seppo Kaislalle
Ajoneuvon kantakortit ja arkistolähteet
Citroën Suomessa, Antti Pitkänen ja Mikko Salonen
citroenvie.com, kirjoittajan arkistot
Kuvat:
Kansallisarkisto, Finna.fi, Automies-lehdet 1939, Citroën