Mon Ami Citroën

Arkistojen kätköistä löytynyt kellastunut kantakortti avaa ikkunan poikkeukselliseen tarinaan. Sen keskiössä on lääkäri Väinö Seppälän pitkä Citroën Familiale – uskollinen palvelija, joka seurasi omistajaansa sotaa edeltävän Helsingin loistosta läpi raskaiden sotavuosien aina Nauvon saariston rauhaan saakka. Tämä ei ole vain kertomus autosta, vaan elinikäisestä kiintymyksestä Citroëniin.

Nauvossa 1950- ja 1960-luvuilla vaikuttanut kunnanlääkäri Väinö Seppälä on jäänyt lähes historian hämärään. Hänen elämäntyöstään saaristossa on saatavilla hyvin vähän julkista tietoa, ja verkkoarkistot tarjoavatkin hänestä lähinnä vain muutamia hajanaisia valokuvia. Löytynyt auton kantakortti kuitenkin osoittaa hänen omistaneen hieman vanhemman ja erikoisemman ajoneuvon. Kyseessä oli Citroën ”11” Familiale, vuosimallia 1939.

Kunnanlääkärin työ tuohon aikaan oli ympärivuorokautista päivystystä, jossa luonnonvoimat ja saariston maantiede asettivat omat ehtonsa. Paikallinen lääkäri oli usein ainoa toivo hätätilanteessa. Koska monien potilaiden oli vaikea päästä lääkäriin, lääkäri lähti heidän luokseen. Matka saattoi alkaa autolla, mutta jatkui rannasta veneellä ulkosaaristoon, auton odottaessa rannassa paluuta ja mahdollista potilaan jatkokuljetusta.

Historiallisena yksityiskohtana mainittakoon, että Nauvon kunnanlääkärin vastuualueeseen kuului myös Seilin sairaala. Saaren synkkä menneisyys ensin spitaalisten eristyspaikkana ja myöhemmin mielisairaalana oli juuri päättymässä tohtori Seppälän virka-aikana. Sairaala toimi viimeisessä vaiheessaan naisten mielisairaalana ja se suljettiin vuonna 1962, pian laitoksen 340-vuotisjuhlallisuuksien jälkeen. Lakkauttamisensa jälkeen saari on palvellut Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksena ja viime vuosina suosittuna matkailukohteena.

Lääkäri ja hänen pitkä Sitikkansa TE-624

Tästä autosta tuli siis virallisesti heinäkuun 20. päivänä 1960 osa Nauvon kirkonkylän maisemaa. Tällöin se sai uuden Turun ja Porin läänin tunnuksen TE-624. Vaikka auto oli rekisteröity kunnanlääkärin nimiin, rouva Helvi Seppälä toimi sen virallisena haltijana. Monesti maaseudulla puoliso toimi lääkärin avustajana ja mahdollisesti myös kuljettajana.

On hyvin todennäköistä, että lääkäri Seppälä oli ihastunut nimenomaan Familiale-malliin sen tarjoaman poikkeuksellisen käytännöllisyyden vuoksi. Auton pitkä 3,27 metrin akseliväli ja kolme istuinriviä loivat avarat sisätilat, jotka taipuivat joustavasti lääkärinkin tarpeisiin. Suuri koko ja muunneltavuus eivät olleet pelkkää ylellisyyttä, vaan ne mahdollistivat jopa potilaiden kuljettamisen makuuasennossa pienten muutosten avulla. Etuvedon ja kookkaiden 185×400-renkaiden ansiosta Citroën oli luotettava etenijä myös haastavissa olosuhteissa ja huonokuntoisilla teillä.

Auto oli tässä kohtaa 21 vuotta vanha, mutta kantakortti osoittaa auton olleen poikkeuksellisen hyvässä kunnossa vielä 1960-luvun alussa. Se on Nauvon aikanaan säntillisesti katsastettu kolme kertaa: 1959, 1960 ja 1961.

Tarina alkaa Helsingissä

Seuraavaksi katse kääntyykin vanhoihin Korpivaara & Hallan maahantuontikirjoihin. Niiden käsinkirjoitetut sivut antavat lopullisen vahvistuksen sille, kenelle auto on uutena toimitettu ja kuka tarttui ensimmäisenä sen rattiin vuonna 1939. Vastaus on todellinen yllätys!

Citroën 11B Familiale, vuosimalli 1939
Valmistenumero: 143736
Moottorinumero: DJ 06704
Tullattu: 30.5.1939
Väri: musta
Toimitettu: 31.5.1939, Väinö V. Seppälä, Lönrothinkatu Helsinki
Vaihdossa tullut Citroën Berline 7

Tämä arkistolöytö vahvistaa, että lääkäri Väinö Seppälä oli hankkinut tämän nimenomaisen Familialen uutena vuonna 1939! Hän antoi vaihdossa vuoden vanhan, myös mustan Citroën 7C Berlinen, joten kyseessä ei ollut pelkkä satunnainen autokauppa, vaan asiassa painoi myös merkkiuskollisuus. Ennen kuusisylinteristen saapumista hinnaston huipulla komeillut 11 Familiale maksoi 55 800 markkaa. Hintaero malliston edullisimpaan versioon, 44 800 markan hintaiseen 7 Berlineen, oli merkittävä ja korosti Familialen asemaa ylemmän luokan kulkuneuvona. Vaihto Familiale-malliin kertoo ehkä kasvavasta tilantarpeesta ja halusta siirtyä herrasmiesluokkaan.

Turun kantakorttiin on merkitty auton uutena saama Helsingin kaupungin rekisteritunnus A-7085 vuodelta 1939. Sen perusteella löytyikin ensimmäinen katsastuskortti.

Lääkärin kotiosoite Lönnrotinkatu 39B sijoittuu Helsingin arvostetuimpaan ytimeen. Vaikka pääkaupungin julkinen liikenne oli jo tuolloin kattava, lienee auto ollut lääkärille paljon muutakin kuin pelkkä statussymboli – se oli tärkeä työkalu, joka mahdollisti nopeat ja vaivattomat kotikäynnit.

Sotavuosien varjo

Väinö Seppälä ei ehtinyt pitkään nauttia uudesta autostaan, sillä talvisodan syttyminen marraskuussa 1939 muutti hetkessä kaikkien arjen ja elämän. Helsingissä asuneen ja kokeneen tohtorin roolille sota-aikana on kolme todennäköistä vaihtoehtoa. Hän on voinut palvella lääkintäupseerina rintamalla, esimerkiksi kenttäsairaalassa, tai toimia asiantuntijana jossakin Helsingin sotasairaaloista. Kolmas mahdollisuus on komennus kotirintaman terveydenhuoltoon, missä lääkärien työkuorma moninkertaistui kollegoiden ollessa rintamalla. Oli rooli mikä tahansa, lääkärin ammatti ja viranomaisluvat takasivat hänelle oikeuden polttoaineeseen myös säännöstelyn keskellä.

On siis hyvin mahdollista, että auto on ollut määrättynä lääkintäkäyttöön tai se on ollut Seppälän virka-ajossa sodankin aikana. Kun sota alkoi, armeija pakko-otti suuren osan kelpoisista siviiliautoista, mutta lääkärit saattoivat mahdollisesti pitää autonsa. Pakko-otosta kertoo aiempi artikkelimme samanlaisesta Familialesta armeijan palveluksessa. Vastauksen tähän kysymykseen saattaa antaa kantakortti, joka löytyi Kansallisarkiston palvelusta digitoituna.

Tästä kantakortista löytyy kaksi erityisen kiinnostavaa merkintää, jotka auttavat meitä hahmottamaan auton vaiheita sotavuosina ja niiden jälkeen.

Merkintä ”S.M. 9934-37-40” on ajalta, jolloin Suomi eli poikkeustilassa. Vaikka autojen pakko-otot armeijalle tehtiin sotatilalain nojalla, siviililiikenteen valvonta säilyi Sisäasiainministeriön (S.M.) käsissä. Merkintä sisältää todennäköisesti Sisäasiainministeriön kirjeen päänumeron ja alakohdat, eli kirje 9934, kohdat/alasivut 37 ja 40.

Talvisodan jälkeen bensiini oli kortilla ja siviiliajo lähes kiellettyä. Ministeriö ohjasi tiukasti, ketkä saivat ajaa siviiliajoa. Kuten aiemmin todettiin, tohtori Seppälä on kuitenkin tarvinnut autoaan, jos hänet oli määrätty siviiliväestön hoitoon tai sotasairaalan palvelukseen kotirintamalla. Koska merkintä on kantakortissa, se lienee todennäköisesti rekisteröinnin yhteydessä tehty merkintä siitä, että auto on vapautettu siviilihallinnon valvontaan ammatillisista syistä; lääkärit, poliisi, palokunta ja elintarvikekuljetukset olivat tässä etusijalla.

Seuraava merkintä on selvä, mutta se aiheuttaa lisää kysymyksiä. Tammikuun 2. päivänä 1947 tohtorin Citroën Familiale poistettiin rekisteristä ja kantakorttiin lyötiin Helsingissä leima: ”POISTETTU REKISTERISTÄ 2/1 -47”.

Monien sota-ajan autojen korteissa toistuu sama päivämäärä: 2.1.1947. Tämä selittyy merkittävällä puhdistuksella, jolla sota-ajan sekasorto ja ”haamuautot” siivottiin pois rekistereistä. Viranomaiset poistivat kirjoista kaikki ne ajoneuvot, joita ei ollut esitetty uudelleen katsastettaviksi määräaikaan, eli vuoden 1946 loppuun mennessä. Moni auto jäi tuolloin ”nukkumaan” huutavan rengas- ja osapulan vuoksi, jääden odottamaan parempia aikoja.

Emme siis varmasti tiedä vuotta koska tämä auto jäi pois ajosta. Vaikka säännöstellyssä Suomessa oli valtava kysyntä länsiautoille ja autosta olisi saanut varmasti hyvän hinnan, Seppälän ei vakaan taloudellisen asemansa vuoksi tarvinnut myydä sitä. Näin ollen auto siirrettiin säilöön.

12 vuoden säilytys ja nokka kohti Nauvoa

Auton ruususen uni venyi lopulta huomattavasti aiottua pidemmäksi – vähintään 12 vuoden mittaiseksi. Vasta 21. syyskuuta 1959 se herätettiin takaisin eloon, mistä kertoo Turussa tehty rekisteröintikatsastusmerkintä. Se, että auto selvisi näistä vuosista ajokuntoisena, on todiste huolellisesta ylläpidosta: auto oli varmasti nostettu pukeille ja peitelty lämpimään talliin. Se ei ollut siis Seppälälle pelkkä hylätty kulkupeli, vaan huolella varjeltu kumppani, joka odotti oikeaa hetkeä palata maanteille.

Lääkäri Seppälä oli siis päätynyt tällä välin uuteen virkaansa Nauvoon, Turun saaristoon. Tuolloin käytössä olleen läänikohtaisen järjestelmän vuoksi auton rekisteritunnus määräytyi omistajan asuinpaikan mukaan. Kun tohtori Seppälä muutti, auto oli rekisteröitävä uudelleen uuteen kotilääniin. Tästä syystä vanha Helsingin tunnus vaihtui Turun ja Porin läänin mukaiseen TE-624-tunnukseen.
Turun kantakortin merkintä alkuperäisestä vuoden -39 Helsingin tunnuksesta A 7085 oli mielenkiintoinen aikahyppy. Auton olisi pitänyt saada vuoden 1949 uudistuksessa tunnus AH-85, mutta näin ei koskaan käynyt. Arvoitus selvisi vasta alkuperäisestä kortista: auto olikin poistettu rekisteristä jo vuonna 1947, eli se ’nukkui’ koko rekisteriuudistuksen ohi!

Vaikka Väinö Seppälä toimi Nauvon kunnanlääkärinä – tai ainakin Seilin sairaalassa – jo vuodesta 1954, auto rekisteröitiin Turun ja Porin lääniin vasta vuosia myöhemmin. Tämä viive herättää kysymyksen: miksi? Asialle voi olla useampi mahdollinen selitys:

Vaikka sota oli päättynyt, Suomi eli 1947 keskellä jälleenrakennuksen ja tarvikepulan vuosia. Polttoaine oli yhä tiukasti säännösteltyä, renkaat oli ajettu loppuun, ja varaosien saanti ulkomailta oli lähes mahdotonta. Citroënin ylläpito saattoi käydä ylivoimaiseksi, ja kenties Seppälän työnkuva ei tuolloin vaatinut omaa autoa.

Nauvo oli 1950-luvun alussa huomattavasti eristyneempi saari kuin nykyään. Tieyhteydet ja lossiliikenne olivat vasta kehittymässä. On mahdollista, että Seppälä hoiti matkansa alkuun muilla keinoin, mutta uskollisena autolleen hän ei raaskinut myydä sitä, vaan säilytti sen odottamassa tieyhteyksien paranemista aina vuoteen 1959.

Tiedä vaikka naapureiden esimerkki olisi lopulta innostanut tohtorin ottamaan vanhan palvelijansa uudelleen käyttöön; samoihin aikoihin Nauvoon hankittiin muitakin autoja. Esimerkiksi pastori Thor Granström oli saanut viranomaisilta odotetun ostoluvan, ja syyskuussa 1959 hän sai vihdoin hankittua tuliterän Renault Dauphinen. Autokauppa oli säännösteltyä, eikä uuden länsiauton saaminen ollut itsestäänselvyys. Hauskana sattumana tässä toisessa ranskalaisessa komeili tunnus TE-623 – vain yhtä numeroa pienempi kuin Sitikassa!

Kokonaisuutena vaikuttaa siltä, että auto säilytettiin odottamassa tarvetta auton käytölle, puuttuvia varaosia, säännöstelyn purkamista tai parempia yhteyksiä saarelle. Joka tapauksessa heinäkuussa 1960 alkoi uusi luku, jolloin musta Citroën vakiinnutti paikkansa Nauvon maisemassa.

Kohtalokas käänne ja vankilassa tehty ihme

Vaikka Citroënilla oli takanaan jo pitkä taival ja yli kymmenen vuoden lepohetki, se palasi palvelemaan lääkäriperhettä saariston arjessa. Tänä aikana se katsastettiin kolmesti: 21.9.1959, 22.9.1960 ja 10.7.1961. Viimeinen merkintä kantakortissa on maksettu moottoriajoneuvovero vuodelta 1962 (3 900 markkaa), mikä osoittaa auton olleen ajossa vielä tuolloin. En saanut luotettavasti selvitettyä koska Väino Seppälä menehtyi, mutta se on saattanut olla juuri näihin aikoihin. On enemmän kuin todennäköistä, että auto siirtyi eteenpäin seuraavalle omistajalleen edelleen hyväkuntoisena ja edustavana – kantaen mukanaan vuosien historiaa lääkärin silmäteränä.

Väinö Seppälän huolellisen pidon jälkeen seuraavien noin kymmenen vuoden omistajien käyttö ja välinpitämättömyys alkoi jättää jälkensä, ja lopulta autovanhus vaurioitui pahasti kolarissa. Citroënin matka olisi suurella todennäköisyydellä päättynyt romuttamolle, ellei peliin olisi puuttunut kohtalo. Auton pelasti merikapteeni, joka tunnisti huonokuntoisen harvinaisuuden arvon ja käynnisti sen pelastusoperaation. Tästä käänteestä lisää alla.

Tuttu auto Tekniikan Maailmassa 1976

Autosta ja sen kunnostuksesta oli aukeaman juttu Tekniikan Maailma -lehdessä 1/1976. Artikkeli tietää, että auton hankki uutena kunnanlääkäri Väinö Seppälä. Vaikka tekstissä mainitaan Seppälän olleen ahvenanmaalainen, tiedämme hänen vaikuttaneen varmuudella ensin Helsingissä ja myöhemmin Nauvossa. Artikkelissa esitetty väite, jonka mukaan sijainti Ahvenanmaalla olisi varjellut auton sodan tuhoilta, onkin kiistanalainen.

Artikkelin mukaan auton pelasti merikapteeni Jarl Andersin, joka oli etsinyt ”pitkää Sitikkaa” jo pitkään. Löytöhetkellä auto oli huonokuntoinen ja kolarivaurioitunut. Autovanhus päätyi kunnostettavaksi Riihimäen keskuskivankilaan teknikko Juhani Rissasen johdolla. Entistäminen toteutettiin pääosin vankilan oppilastyönä, lukuun ottamatta maalausta ja verhoilua, jotka teetettiin muualla. Urakka oli erittäin vaativa: itsekantavan korin oikaiseminen, vakavat ruostevauriot ja halkinainen vaihteistokotelo asettivat tekijät koville. Työtä vaikeutti entisestään se, ettei tarkkoja mittapiirroksia tai korjausohjeita ollut käytettävissä.

Seuraava havainto 80-luvulla

Auto oli seuraavan kerran julkisesti esillä Rekaran tiloissa vuonna 1983; sama yritys myös omisti sen. Autossa oli kuvaushetkellä rekisterikilpi AIL-29, mutta tätä oli edeltänyt tunnus AEO-496. Nämä olivat vaihtuneet aiemmasta Nauvon aikaisesta tunnuksesta, mikä on tyypillistä uudelleenrekisteröinnin yhteydessä. Kuvassa näkyy aikanaan tehdyn vaativan entisöinnin tulos: auto näyttää edelleen edustavalta ja ryhdikkäältä.

Arvokas perintö

Edellisen kuvan ottamisen jälkeen auto on tiettävästi vaihtanut omistajaa kahdesti, ja tässä välissä se on myös virallisesti museorekisteröity. Kunnioitamme nykyisen omistajan yksityisyyttä, emmekä siksi julkaise hänen nimeään tai auton tarkempaa säilytyspaikkaa. On todella hienoa, että auto on edelleen olemassa ja sijaitsee Suomessa – se on arvokas osa maamme historiaa. Onkin ilahduttavaa ajatella, että tämän harvinaisuuden saattaa vielä joskus nähdä alan tapahtumissa. Siihen asti auton perintö elää vahvana niin arkistojen lehdillä kuin ihmisten muistoissa.

Mikäli sinulla on tarinaa täydentäviä tietoja tai muistoja Väinö Seppälän ”Sitikasta” tai valokuvia sen matkan varrelta, olisimme kiitollisia kaikista näistä. Voit jättää palautetta alle – jokainen tiedonmuru auttaa täydentämään tätä tarinaa.

Mikko

Lähteet:
Ajoneuvon kantakortit ja arkistolähteet, Tekniikan Maailma 1/1976 (toim. Jussi Juurikkala)
Citroën Suomessa, Antti Pitkänen ja Mikko Salonen
Kiitokset myös Teemu Karoselle.
Kuvat:
Kansallisarkisto, Nagu Hembygdsförening r.f., Finna.fi, Vesa Kasari, Antti Pitkäsen kokoelmat