Ensimmäiset DS 19 -autot saapuivat Suomeen toukokuun lopulla vuonna 1956. Tekniikan Maailma -lehti julkaisi uutuuden koeajon marraskuun numerossaan. Itseoikeutetusti DS päätyi myös kyseisen lehden kansikuvaksi. Kannen kuvatekstissä todetaan varsin osuvasti, että ”Tämä kuva voi olla ajankohtainen vielä 20 vuoden kuluttua!”

Kahden aukeaman juttu oli otsikoitu ”Citroën DS 19 – Tuulahdus huomispäivän autotekniikasta”. Kuvissa esiintyvä DS on ensimmäisestä maahantuontierästä oleva auto, joka kantoi rekisteritunnusta BI-660. Tämä auto meni Korpivaaran omaan käyttöön ja sillä osallistuttiin sittemmin myös Jyväskylän Suurajoihin.

Tavallisesta koeajoraportista poiketen jutussa käsitellään laajasti auton erikoista tekniikkaa. Juttua on elävöitetty myös tavallista suuremmalla määrällä valokuvia. Auton hinnaksi kerrotaan 1.150.000 markkaa, josta hinnantasausmaksun osuus on 405.000 markkaa. 50-luvulla autojen saatavuus ei ole mikään itsestään selvyys, minkä vuoksi mainitaan myös, että tuotannon saavutettua täyden laajuutensa vuoden vaihteessa on toimitusaika puolesta vuodesta vuoteen.

Kuvatekstissä toimittajat Matti Korjula ja Erkki Paasikangas ihmettelevät, että auton korimallista on jotkut tahot esittäneet sellaisia mielipiteitä, joiden mukaan se olisi ruma. Toimittajat kirjoittavat, että heidän käsityksensä on päinvastainen johtuen siitä, että ”vaunussa on puhdaslinjaista ja käytönnöllisytä kauneutta vailla turhia kromattuja helyjä”.

DS19 taka TM1956.png

Auton ajo-ominaisuuksia kehutaan vuolaasti ja kerrotaan, että tavallisiin vaunuihin tottuneelle automiehelle tuottaa DS19 aluksi jonkin verran vaikeuksia, jotka jakaantuvat jokseenkin tasapuolisesti äärettömän tehokkaan, vasemmalla jalalla painettavan jarrun, kytkinpolkimen puuttumisen, tehosteohjauksen ja oikean vaihtamistavan osalle. Tavallisen ”turistitaidon” oppii lehden mukaan kuitenkin aivan vaivatta jo 100-200 kilometrin ajolla, mutta kaikkia hienouksia oppii käyttämään vasta paljon pidemmällä harjoittelulla. Ehkä hieman yllättäen toimittajat toteavat, että aloittelijan on kuitenkin helpompi oppia ajamaan DS19:a, kuin tavallista autoa ja että sen käsittely on tottuneelle automiehelle helpompaa, kunhan taidon on ensin saavuttanut.

Tänä päivänä tuntuu suorastaan huvittavalta, miten autoja ja kaikkea niihin liittyvää on vielä 50-luvulla pidetty itsestään selvästi miesten maailmaan kuuluvina. Puhutaan ”automiehistä” eikä esimerkiksi kuljettajista. Toisaalta kansikuvassakin auton ratissa istuu nuori kaunis nainen. Tässä lienee hieman tahatonta ristiriitaa.

DS 19 Kojetaulu 2.jpg

Yhteenvedossa todetaan: ”Tuottaa suuria vaikeuksia verrata Citroën DS 19:a mihinkään muuhun autoon, sillä vaunu vaikuttaa jonkinlaiselat tuulahdukselta huomispäivän autotekniikasta. On ymmärrettävää, että joitakin saattaa peloittaa monimutkainen hydraulinen järjestelmä, mutta meistä se tuntuu loppuun saakka ajatellulta, kuten muukin rakenne. Ja DS 19 ei varmastikaan olisi sarjavalmistuksessa, ellei rakennetta olisi täysin kokeiltu.

Erittäin tärkeä seikka on, että uudistuksia on sovellettu todella tärkeisiin ja merkityksellisiin paikkoihin. Autossa ei siis ole automaattisesti laskeutuvia ikkunoita, televisiovastaanotinta, sähkömoottorilla säädettäviä selkänojia tai muita vastaavia älyttömyyksiä, vaan mallikelpoiset ajo-ominaisuudet ja hyvät mukavuudet matkustajille.

Voi viedä vuosia, ennen kuin markkinoille ilmestyy toinen yhtä mielenkiintoinen autokonstruktio. Muistakaamme vain, että Citroënin edelliset mallit, joiden valmistuksesta vasta nyt on luovuttu, olivat yhtä vallankumouksellisia 22 vuotta takaperin, kuin DS19 on nyt”.

Tuossa loppuyhteenvedossaan toimittajat Korjula ja Paasikangas osuivat harvinaisen oikeaan.

Vesa

Lähde: Tekniikan Maailma 11/1956